Ajatuksia viestinnän tutkimuksesta

Posted by Mediavuo on 4, Jou, 2009 in Kielioppi, Mediakulttuuri, Viestintä | 0 comments

1. Semiiotiikka (ja semantiikka)

Kieli ja ajatukset menevät solmuun, kun oppoudun kielipelien syövereihin. Wikipediassa pääsen ilmaiselle matkalle kun lähden semiotiikan kautta semanttista ja pragmaattista linjaa eteenpäin ja pysähdellen välillä antonymiassa, homonymiassa, hyponymiassa, meronymiassa, polysemiassa ja synonymiassa. Väkisinkin tulee pikkuinen luonnontieteellinen ylkä, että tämä on semmoista kartesiolaista dualismia, jonka peruslähtökohdat ovat jotenkin pielessä. Viestintäteoriat ovat sisäisesti loogisia, mutta intentionaalisesti pielessä. Vielä on liian pitkä matka eksakteihin luonnontieteisiin. Välissä on suuri tuntematon aukko ja sitä paikataan olettamusten honteloilla silloilla. Näin käytän metaforaa vesittääkseni (heh) tieteen alaa, jonka monimutkaisia teorioita en oikeasti ymmärrä. Mutta aukkoisuuden teorioiden ja todellisuuden välillä viestintäteiteilijät näemmä myöntävätkin, olin lukevinani (tulkitsevinani viestin virheellisesti) John Fisken kirjasta Merkkien kieli.

Semiotiikka on filosofinen suuntaus merkkien merkityksestä, yhdistelysäännöistä (syntaksiinhan törmäämme ohjelmoinnissa jatkuvasti) (puistatus) ja tilannekohtaisesti merkityksestä. John Fiske viittaa kirjassaan kahteen viestinnän tutkimuksen “pää”koulukuntaan, joista toinen on semioottinen. Vastapainoksi tälle on prosessikoulukunta ja esipuheestani voi varmasti päätellä, kumpaan koulukuntaan itse kallistuisin (jos olisi pakko valita). Tässä ovat ikään kuin vastakkain sosiaalipsykologia ja sosiaalibiologia. Psykologia on tunnetusti alue, jolla liiikkuu paljon epämääräistä ainesta ja sosiaalibiologia on taas prosessikoulukunta, joka kuulostaa paremmalta tieteeltä.

Semiotiikaakin on (taas näitä koulukuntia) monenlaista mm. strukturalistista eli semiologista, joka perustuu Ferdinand de Saussuren kielitieteellisiin käsityksiin. Aihe, josta olisi mukava keskustella muutaman promillen vahvistamana ja tallentaa se hetki jälkipolville ihasteltavaksi. Juuri tämä on kielipeliä (systeemiä kuten Saussuren itse sanoo) parhaimmillaan. Fiske kirjottaakin kirjassa semioottisen tutkimuksen kolmesta pääkohdasta. Ohittaen muut semiotiikat kylmästi löydän mieleiseni tulkinnan kulttuurihistoriallisesta semiotiikasta, joka taas löytää merkityksensä evoluutiosta ja pidän sen intentionaalisuudesta. Tästä pääsemmekin sosiaalibiologiaan ja ympyrä on sulkeutunut.

2. Viestinnän terminologiaa

Toiste ja haje
Viestin siirtyminen (kopiotuminen) on varmistettava. Fiske puhuu kirjassaan toisteesta ja hajeesta. Toiste liittyy kerrontatapoihin (koventioihin hienosti sanottuna) ja haje on taas entropiaa (ah, nyt ollaan luonnonlakien äärellä). Toisteisuus viestinnässä lisää sen taakkaa, mutta estää virheitä ja varmentaa perille saapumista. Ohjelmoinnissa vastine on virheenkorjauskoodaus. Puheessa on tiedon kannalta paljon toisteisuutta (redundanssia neidisti kerrottuna), mutta ylimääräinen reservi maksaa vaivansa kopioitumisvarmuuden lisääntymisenä (minulla on oma viestinnänteoriani). Toiste on tavallaan myös viestinnän formaatti, koska siitä poikkeaminen lisää hajetta. Toisteisuushan voi olla myös ärsyttävää ja ainakin formaattiohjelmat, jos mitkä, sitä ovat. Haje ei ollut minulle aiemmin tuttu, mutta entropia kylläkin fysiikasta. Epäjäjestetys systeemissä lisääntyy termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan. Luomalla paikallista järjestystä, epäjärjestys muualla lisääntyy. Turha on siis taisto tutkainta vastaan. Kun viesti kasvaa kompleksiseksi, ei pelkkä toisteisuus riitä entropiaa vastaan. Mutkikkailla viesteillä, niin sanotuilla plekseillä on oma strukturalisminsa (ota omasta teoriastani).

Symboli, ikoni ja indeksi
Kaikkihan tiedämme, mikä symboli on. Kysymys on niistä pelleistä, jotka läväytetään yhteen sinfoniassa. Niitähän opetellaan soittamaan oikein 7 vuotta Sibelius-akatemiassa. Kahden pellin välillä on sopimuksen varainen yhteys, joka liittyy niitä kannattelevaan muusikkoon ja nuotteihin. Yllättävästä kyseiset pellit kuuluvat ns. idiofoni-soitinryhmään.

Mutta se ontuvasta huumorista. Semantiikassa symboli on sana, aate, asia, mielikuva tai kuva. Täällä ulkomaailmassa pidämme symboleina vaikkapa liikennemerkkejä. Graafinen kuvio, fyysinen muoto ja sijainti, jolle on sovittu yksiselitteinen merkitys. Näin symbolien avulla idionomit osaisivat noudattaa yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, jos haluaisivat. Käytännössä tämä ei onnistu, joten teiden varsille on sijoitettu myös valvontakameroita.

Peirce mukaan valokuva on ikoni, savu indeksi ja sana symboli. Ikoni on siis melkein yksi yhteen (näyttää tai kuulostaa kohteelta), indeksi liittyy suoraan kohteeseen, mutta symbolin merkitys on sovittu. Luonnollisesti tällainen jaottelu on hankala. Humisevat harjut on ikoninen nimi (onomatopoieettinen) kirjalle. Indeksissä savu on tulen ja nuha vilustumisen merkki (suoraan Fisken kirjasta). Jos kuvailen, että tavatessamme tunnistat minut keltaisesta kukasta napinlävessä ja parrasta leuassani, edustavat ne indeksejäni (Fiske).

Symbolithan siis perustuvat tapaan, sopimukseen tai sääntöön. Liikennemerkit ovat ikonien ja symbolien sekoituksia.

Metafora ja idiomi
Metaforat kuvaa uutta ja outoa asiaa jollakin arkipäiväisellä asialla. Metaforat ovat mielestäni kuin alkuperäistä kieltä, josta olemme vieraantuneet. Ne ovat intentionaalisia, joka on lähes kadonnut arkikielestämme abstraktioiden myötä. Metaforat kalskahtavat vanhoillisilta ja hursk… runollisilta. Metaforeilla ja idionomeilla onkin pitkä historia. Idionomit ovat muutaman sanan kokonaisuuksia ja lyhyitä sanontoja. Ne liittyvät usein samoihin asioihin eri kielissä, mutta niitä ei voi kääntää sanasta sanaan. Fisken kertookin kirjassaan että Lakoff ja Johnssonin mukaan metaforat ovat osa sitä tapaa, jolla tulkitsemme arkikokemusta. Tästä päästäänkin mukavasti kielen ja puhumisen synnyn lähteille (metaforallisesti).

Wikipedian mukaan metaforeista paljon tietää filosofi Jaakko Hintikka (jonka kirja löytyykin hyllystäni, tosin vielä lukematta). Laiva kyntää merta, on siis tyypillinen metafora. Aikaa säästetään, kulttuuri on korkeaa jne.. Metaforienkin käyttö on joskus ärsyttävää. Tehdään olevinaan ymmärrettäväksi, oikeaksi tai oikeutetuksi jokin abstrakti tai epälooginen asia metaforien avulla. Uskonnollinen dialogo suosii metaforeja. Itsekin käytän niitä paljon. Taidan ryhtyä papiksi.

3. Saussuren paradigman ja syntagman käsitteet

Paradigma tarkoittaa oikeana pidettyä, yleisesti hyväksyttyä ja auktoriteetin asemassa olevaa teoriaa tai viitekehystä, kuten esimerkiksi evoluutioteoriaa tai suhteellisuusteoriaa. Saussuren paradigma on jonkinlainen viitekehys, joukko josta valita, toimintaympäristö. Suomen kielen sanasto on paradigma, josta valitaan merkki joiden yhdistelmä muodostaa yhdistelmän, syntagman. Taas pelataan kielipelejä ja en taida pitää tästä. Saussuren olisi pitänyt seurata isänsä jalanjälkiä luonnontieteissä (tehdä jotakin hyödyllistä), eikä rasittaa meitä ylimääräisellä kulttuurikuormalla. Paradigma voi näköjään olla melkein mitä tahansa, josta voi valita. Siellä missä on valintaa, on merkitystä. Valitun merkitys riippuu valitsematta jätetyn merkityksestä. Syntagma on sitten valinnoista muodostettu kokonaisuus, huoneen sisustus, vaatteet päälläsi jne. Koko Saussuren paradigma ja syntagma muodostaa loogisesti järkevän kokonaisuuden. “Saussuren teoriassa esiintyvien erotteluiden ja termienparien yhteydessä on käytetty termejä antinomia, dikotomia, dualismi, (binaarinen) oppositio tai antiteesi”, kertoo Wkipedia. Minulla taas on olo kuin siilillä.

4. Merkitysten siirtämisen koulukunnat

Pälättämistä ja muuta viestintää tutkivia koulukuntia Fiske mainitsee kirjansa alkuosassa kaksi eli prosessiin (tiedon siirtoon ja siirtymiseen keskittyvät) ja semiotiikkaan (tiedon tulkintaan ja ymmärtämiseen) liittyvä koulukunta. Semioottinen viestin merkkien tulkitseminen ja ymmärtäminen lähtee siitä viitekehyksestä (elinympäristo, kulttuuri, kasvatus, luonne jne.), johon vastaanottaja kuuluu. Loogista sinänsä. Olen huomannut, että yhteistyökumppanini australiassa (koodari) tulkitsee viestini välillä todella ihmeellisesti, minun näkökulmastani siis. Prosessikoulukunta tutkii viestin siirtymisen vaiheita ja miten viesti vaikuttaa vastaanottajaan. Mikäli vaikutus ei ole toivottu, viestintä epäonnistuu. Semiootttisen näkökulman mukaan viestintä on merkityksen tuottamista ja vaihtoa. Koulukuntien pitäisi yhdistyä, koska molemmat ovat oikeasssa siinä mitä tutkivat, mutta eivät kata kokonaisuutta. Viestinnässä on pohjimmiltaan kyse kopioimisesta, se on totta. Ja ihmisen luontaisin keinoin haje estää kopioitumisen. Tästä viesti ei pidä. Siksi on olemassa internet, kirjat, televisio. Internet on viestin kannalta paras, koska se voi toimia näennäisesti ilman ihmistä. Viesti itsessään voi sisältää mekanismin kopioitumiseen ja monistamiseen. Tietokonevirus on tällainen viesti. Sen analysoimiseen semiotiikan rahkeet eivät riitä vaan tarvitaan luonnontieteellistä näkökulmaa. Semioottinen tulkitseminen on sekoitus psykologiaa ja logiikkaa, joka analysoi prosessin tulokset. Entäs kun siirretään tunteita?

5. Denotaatio ja konnotaatio kuva-analyysin työkaluina

Nämä kaksi termiherraa tai rouvaa ovat taas merkityksen siirtämistä, prosesseja, symboleita ja ikoneita. Eli se mitä kuvassa näemme, on denotaatio; tulktsijasta riippumaton havainto. Pelkkä prosessia koko koulukunta ja metsässä kaatuu puu turhaan. Konnotaatiossa sitten tulkitaan kulttuuritaustalla semioottisesti. Kuvan syntagma on voitu denotaatioprosessoida erilaisin paradigmoin, jolloin sen semioottinen konnotaatio muuttuu eri tulkitsijoilla.